PROJECT REWRITE

Aurinko paistoi pieneen, pölyiseen huoneeseen. Huoneen seinien virkaa toimittivat korkeat hyllyt - ehkä niiden takana olikin ollut joskus seinät, siitä ei voinut olla aivan varma. Hyllyt olivat täynnä nahkakantisia kirjoja. Osa kirjoista oli hyvinkin vanhoja, osaa kirjoista ei löytynyt enää muualta ja olipa osa niistä ihan uusiakin.

Huoneeseen suorastaan lennähti lyhyehkö nuori mies, ei edes kahdenkymmenen. Hän repäisi oven auki tullessaan sisään ja paiskasi sen kiinni perässään. Paiskauksen voima lennätti pölyä hyllyiltä ja nuorukainen yskäisi kävellessään suuren huoneen perälle.

Huoneen perällä oli suuri, tamminen pöytä ja punaiseen verhottu, muhkea nojatuoli. Nuorukainen poimi pöydältä vaalean kirjan ja istui tuoliin punaisia hiuksiaan haroen.

Pian huoneen ovi kävi uudestaan ja sisään astui keski-ikäinen, kaljuuntuva mies. Myös hän oli lyhyt.

“Anna! Sinun odotetaan toimivan hienostuneesti vieraiden seurassa, kuten kreivin pojan kuuluukin”, mies tiuskaisi pojalle tuijottaen tätä.

Nuorukainen, Anna nimeltään, pyöritteli silmiään muttei vastannut. Huoneessa vallitsi painostava hiljaisuus ja ulkona, ikkunan takana, aurinko peittyi tummiin pilviin.

Kreivi pudisti päätään. “Poikani, sinun on opittava kunnioittamaan muita ja hoitamaan velvollisuutesi vastuullisesti, sillä kun perit tämän kartanon kuolemani jälkeen, en suo sen joutua rappiolle.”

“Olen hyvin pahoillani, isä rakas”, poika nälväisi. “Mutta koska sinä et ole minun oikea isäni, enkä minä ole tämän kartanon verilinjan jatkaja, en niin millään voi ottaa vastaan haluamaasi taakkaa. Ehkä rakas serkkusi Jellen voisi periä tämän?”

Pojan sanat olivat kuin terä, mutta hänen kasvatti-isänsä oli kuullut jo ne niin useasti, ettei vaikutus ollut halutunlainen. Kreivi huokaisi raskaasti ja kääntyi takaisin ovelle.

“Ole sitten täällä. Ymmärrät varmaan, että väistämätön tulee tapahtumaan, halusit sitä tai et. Et voi vaikuttaa kohtaloosi, rakas poikani.”

Anna hymähti oven sulkeuduttua ja nousi ylös. Hänen selailemansa kirja ei ollut niin mielenkiintoinen kuin hän olisi suonut. Laiskanlaisesti hän laski sen pöydälle ja vaelteli huoneessa, katsellen kirjoja ja sivellen niiden paksuja selkämyksiä.

Yksi kirja kiinnitti hänen huomionsa. Kirja ei ulkonäkönsä puolesta suuremmin eronnut muista vanhoista kirjoista, se oli yhtä kulunut kuin mikä tahansa muukin kirja eikä sen paksuudessakaan ollut mitään ihmeellistä. Silti se pysäytti Annan kuin seinään.

Poika tutkaili kirjaa ensin kauempaa, mutta pian hän jo astui kiinnostuneena lähemmäs ja koski sitä varovasti sormellaan. Kun se vaikuttikin aivan normaalilta, tukevalta kirjalta, hän veti sen hyllystä ja kantoi varovasti pöydälle.

Kirjan päällä oli kerros pinttynyttä likaa eikä kannessa lukenut mitään. Anna kurtisti kulmiaan. Tämä kirja oli epäilemättä vasta tullut taloon, sillä hän ei muistanut nähneensä sitä aiemmin. Ja kartanossa ei ollut kirjaakaan, jota hän ei olisi tuntenut ja vähintäänkin selannut.

Anna raotti kirjan kantta varovasti ja jäi tuijottamaan ensimmäistä sivua.

Se oli tyhjä. Hän käänsi esiin seuraavan sivun, mutta sekin oli tyhjä. Poika kurtisti kulmiaan uudestaan, kääntäen vauhdilla lisää sivuja. Ne olivat kaikki tyhjiä.

Ulkona välähti ja heti perään kuului jyrähdys. Anna hätkähti ja sulki kirjan. Hän vilkaisi äkkiä ulos. Siellä satoi, tuuli sai veden lentämään lähes vaakatasossa. Annaa puistatti. Hän nosti kirjan varovasti pöydältä ja hiipi ovelle. Hän tarkisti, ettei kukaan nähnyt hänen lähtevän kirjastosta ja juoksi käytävään, joka vei huoneeseensa.

“Anna! Päästä minut sisään! Anna! Tiedän että sinä olet siellä ja minä haluan nähdä sinut NYT! ANNA!”

Äänestä ei voinut erehtyä. Anna pysähtyi kuin seinään kuultuaan oveaan hakkaavan tytön kiljumisen. Poika kääntyi kannoillaan ja asteli nopeasti pois käytävästä.

“Anna, senkin luopio! Päästä minut sisään, senkin säälittävä pelkuri!”

Hampaat irvessä Anna kiristi tahtiaan ja lopulta juoksi, aina vain kauemmas ja kauemmas huoneestaan sekä ärsyttävästä kihlatustaan.

Hän päätyi ulos, talleille. Ja vaikka ulkona satoikin, hän satuloi itselleen hevosen, pukeutui paksuun viittaan ja kääri kirjan öljykankaaseen.

Kavala hymy hiipi pojan kasvoille tämän katsoessaan taloa. Ehkä hän lähtisi pois pysyvästi, ei tulisi koskaan takaisin vaan lähtisi opiskelemaan pääkaupungin kirjastoon. Ainakin se olisi tarpeeksi kaukana kreivistä ja Ellyrionista. Tätä hän ajatteli taluttaessaan hevosensa portille.

Portti oli raskas, eikä portinvartija ollut paikalla, mutta jotenkin Annan onnistui vääntämää mokoma rakennelma auki. Varovasti hän talutti hevosensa portista ja pysähtyi.

Maassa oli jotakin, joka näytti epämääräiseltä ja mustalta nyytiltä, mutta kun Anna kumartui lähemmäksi katsomaan hän huomasi sen olevan ihminen. Hän irvisti inhosta koskiessaan viitan läpimärkään kankaaseen ja hupun alta valuviin vaaleisiin hiuksiin.

Yllättävässä rohkeuden puuskassaan hän nosti henkilön, joka oli häntä itseään huomattavasti pidempi, hevosensa selkään asentoon, johon kukaan tajuissaan oleva ihminen ei olisi vapaaehtoisesti mennyt. Paha vain, että Annan löytämä o-yksilö oli pyörtynyt.

Alistuneena poika katsoi kartanon läheiseen metsään ja huokasi. Hänen olisi pakko mennä takaisin kartanoon. Löytämäänsä ihmistä hän voisi jättää tänne eikä ottaa mukaansa - ainakaan tuossa kunnossa.

Kävellessään hevosensa oikealle puolelle Anna sattui huomaamaan vielä toisenkin nyytin. Tämä oli paljon pienempi, pitkulaisempi ja mustempi. Raskaasti huokaisten poika kävi noutamassa sen.

Ei kovin montaa hetkeä myöhemmin hän saapui taas kartanon ovelle, raahaten perässään tajutonta ihmistä ja pientä nyyttiä.

“ELLYRION! Tule tänne ja HETI!” Anna kailotti niin kovaa kuin jaksoi ja toivoi, että ääni kantoi niin kauas kuin mahdollista.

Ja kuten hän oli toivonutkin, hetkeä myöhemmin paikalle saapui niin Ellyrion kuin kreivikin. Anna alkoi jaella käskyjä.

“El, hanki jostain kuivia vaatteita. Isä, käske valmistaa hänelle huone. Kuuma kylpy ja ruokaa heti kun hän herää. Jotakin kevyttä.”

Itse hän raahasi ruumiin yläkertaan, omaa huonettaan lähimpään vierashuoneeseen. Palvelijat olivat vielä valmistelemassa huonetta, mutta Anna ei antanut sen häiritä itseään. Ellyrionin avustuksella hän sai kuin saikin ruumiin sänkyyn ja osittain kuiviin vaatteisiin. Viimeisenä Anna asetti tumman käärön nojalleen yöpöytää vasten ja istui itse tuoliin, tuijottaen pelastamaansa ihmistä. Hän ja Ellyrion juttelivat jonkun aikaa, siitä, kuka tämä henkilö on, mitä hän teki ulkona, mistä hän oli tullut, mitä hän teki täällä.

Ellyrionin lähdettyä Annaa alkoi kuitenkin väsyttää, ja hiljalleen hänen silmänsä valuivat kiinni. Uni ei ollut yhtäjaksoista, aina välillä hän heräsi jostakin painajaisesta, jota ei enää muistanut herättyään. Vain painajaisen tunnelma säilyi. Herättyään taas kerran aamuyöstä Anna nousi tuolista. Mitä järkeä nukkua, kun ei pystynyt pysymään unessa? Anna vilkaisi tajutonta hahmoa sängyssä. Se olisi voinut yhtä hyvin olla kuollut, niin liikkumaton se oli. Anna kuitenkin tiesi, että hänen pelastamansa ihminen eli. Kun oikein tarkkaan katsoi, saattoi huomata rintakehän nousevan ja laskevan hyvin hienoisesti tai silmän nykivän aina silloin tällöin.

Anna käveli sängyn viereen ja katseli siinä makaavaa miestä. Miehellä oli kapeat kasvot joita reunustivat vaaleat hiukset. Vaikka mies makasi näennäisesti rentona sängyllä, tämän kasvot olivat jännittyneet. Anna sipaisi muutaman hiuksen miehen kasvoilta ja pohti, minkä väriset silmät muukalaisella oli. Ja milloin tämä heräisi.

Kovaan ääneen haukotellen poika poistui huoneesta ja hiipi keittiöön. Koko talo oli hiljainen. Keittiön takassa paloi pieni tuli, mutta huoneessa ei ollut ketään. Tuskin oli ollutkaan puolenyön jälkeen. Anna laittoi tuleen muutaman puun lisää ja siirtyi ruokakomerolle. Nopea vilkaisu kertoi, että eilisen päivällistä oli vielä jäljellä reilusti, mutta siihen hän ei aikonut koskea. Se oli palvelijoille. Sen sijaan hän nappasi muutaman punaisen omenan ja palan suolalihaa.

Tulen edessä lattialla istuen poika söi varastamaansa ruokaa ja mietti pakoa jo toistamiseen lyhyen ajan sisässä. Kartano oli täynnä epämiellyttäviä velvollisuuksia. Nai Ellyrion, peri kartano. Huolehdi asioista, pidä paikat kunnossa. Annaa ei olisi voinut kiinnostaa yhtään vähemmän. Hän rakasti puissa kiipeilyä, ratsastusta ja ylitse kaiken muun, opiskelua ja lukemista. Kreivinä hän ei voisi viettää niin paljon aikaa yksinään kuin nyt, ja sitä paitsi, eihän hän ollut edes verilinjan jatkaja. Hän hymyili ajatukselle. Kartano jonkun maalaishoukan lapsen käsissä. Mitähän siitäkin nyt tulisi.

Mutta pako. Pakoon hänen oli päästävä. Edellisellä kerralla tajuton mies oli keskeyttänyt paon, mutta niin ei kävisi tällä kertaa. Ja miksi hän edes oli pelastanut miehen? Eihän hänen olisi tarvinnut. Raskaasti huokaisten hän nousi ylös, heitti tuleen muutaman halon lisää ja hiipi omaan huoneeseensa ja sänkyynsä. Ehkä hän nyt saisi unta.

Turha toivo. Nuokuttuaan tunteja valveen ja unen rajoilla Anna nousi ylös ja vaihtoi yöasunsa johonkin asiallisempaan. Hän katsoi nopeasti kirjaa. Se saisi pysyä siinä missä olikin, ainakin vielä. Hiipien, vaikkei siihen ollut enää tarvetta, Anna kulki pitkiä käytäviä, päämäärättömästi.

Niin hän ainakin luuli, sillä jokainen askel, jonka hän otti, johdatti häntä kohti tiettyä huonetta. Huonetta, johon hän oli käskenyt viedä löytämänsä muukalaisen. Huokaisten poika pysähtyi huoneen ovella. Ovi oli raollaan, kuten hän oli sen jättänytkin. Lattialle piirtyi kapea valokaistale.

Hitaasti Anna raotti ovea, ja kurkisti sisään. Mies makasi yhä sängyssä, ja kynttilä paloi viereisellä pöydällä. Pöydän vieressä oli nojatuoli, ja raskaasti huokaisten Anna istui siihen. Tuoli narahti hiljaa. Ääni ei ollut tarpeeksi kova herättääkseen muukalaisen, mutta Anna säikähti sitä silti. Asettuen tuoliinsa mukavammin hän sulki silmänsä ja nukahti.

“…na. Anna, herää.” Kuiskaus, käsi poskella. Aamuinen aurinko paistoi ikkunasta sisään. Anna ynähti epämääräisesti ja puristi silmänsä tiukemmin kiinni.

Vahinko oli jo kuitenkin tapahtunut, hän oli jo liian hereillä nukahtaakseen uudestaan.

Poika työnsi käden pois kasvoiltaan, haukotteli ja hieroi silmiään. “El… Olisit antanut nukkua vielä vähän aikaa…”

Anna avasi silmänsä, ja tajusi tuijottavansa kirkkaansinisiin silmiin.

Ellyrionin silmät olivat harmaat.